Pelaajan ääni: Katarina Naumanen

Julkaisemme tällä palstalle pelaajien kolumneja heidän arjestaan liigajalkapalloilijoina. Ashley Riefnerin aloittamaa kolumnisarjaa jatkaa FC Hongan puolustaja Katarina Naumanen. Kuopiolaislähtöinen Naumanen on urallaan edustanut Pallokissoja, HJK:a, norjalaista Stabækia, KuPS:aa sekä tämän hetkistä seuraansa FC Honkaa. Suomen A-maajoukkueen paidassa Naumanen on esiintynyt 20 kertaa.

Viime keväänä kenties joidenkin silmiin osui luettavaksi Helsingin Sanomien artikkeli uupumuksestani. Artikkelin aikaansaama reaktio oli hurja. Nousseesta keskustelusta päätellen toivon jokaisen urheilijan ottavan vastuuta ja jakavan omia kokemuksiaan entistäkin avoimemmin – sitä kautta murramme yhdessä myyttiä urheilijoista, jotka pystyvät kaikkeen. Kuten sanotaan, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Urheilijan kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista puhuttaessa asioita on mahdoton yleistää: jokainen ihminen on yksilöllinen ja urheilijakin on ihminen (uskokaa tai älkää). Kerronkin siis nyt vain omasta kokemuksestani ja tilanteestani. Jollekin toiselle kokemus uupumisesta palautumisesta voi olla hyvin eri.

Onnekseni pääsin jo pienen tauon jälkeen takaisin kentälle. Tauon jälkeen suhteeni jalkapalloon on radikaalisti muuttunut. Muutosta olen tietenkin yrittänyt työstää jo pidempään henkisen valmentajani kanssa. Tulosten aikaansaamiseksi tarvitsin kuitenkin selkeämmän irti päästämisen pelaamisesta. Oletettavastikin kaikki ei mennytkään ruusuisesti, ja melko heti takaisin päästyäni jouduin ulos treeneistä takareisivamman takia – loukkaantumiskierre oli valmis.

Nyt takana on jo useampi kuukausi jalkapallon ja joukkueen parissa. Kaiken jälkeen se tuntuu välillä jopa epätodelliselta. Kevään aikana kaipuu kentälle kasvoi, vaikka samaan aikaan tiesin, etten tutulla itseäni ruoskivalla tyylillä jaksa pelaamista kovinkaan kauaa.  Oli uskallettava päästää irti odotuksista ja tavoitteista, jotta pelaaminen tuntuisi taas intohimolta. Kun nauttii, kiinnittää enemmän huomiota onnistumisiin ja vähemmän epäonnistumisiin. Se puolestaan auttaa merkittävästi jaksamiseen.

Meillä joukkueessa täytetään päivittäin hyvinvointikysely, mikä on hyvä tapa edes hetkeksi pysähtyä tarkastelemaan omaa olotilaa. Samanaikaisesti seuranta antaa jatkuvaa ajantasaista infoa valmentajille. Minulle nopein indikaattori jaksamisestani on tällä hetkellä uni. Kun kierrokset ja kuormitus lisääntyvät, uni katoaa välittömästi. Toinen indikaattori on turhautuminen: kärsivällisestä ihmisestä tulee uupuneena tuskainen, ja kentällä sitä on vaikea piilottaa.

Rehellinen tässä täytyy myös itselleen olla. En ole vielä löytänyt täydellistä balanssia. On parempia ja on huonompia päiviä. On erittäin helppoa vierestä todeta toiselle, että istut nyt ja otat rauhassa. Kun on 25 vuotta elänyt jollakin tyylillä, niin muutos ei tapahdu vuodessa tai kahdessa. Olen kylläkin oikealla tiellä. Siitä olen erittäin ylpeä. Olen löytänyt minulle sopivia tapoja elää tasapainoista arkea. Sain lukuisissa viesteissä klassikon omaista kannustusta keväällä – ”jos tämän matkan kuljet, niin opit itsestäsi enemmän kuin koskaan ennen”. Kannustuslauseet tuppaavat olemaan klassikoita, koska niissä on järjen siemen.

Tappelen yhä joka päivä sen kanssa, mikä on itselleni optimaalinen treenimäärä. Kenelläkään muulla ei taida tähän olla antaa vastausta. Aktiivisena ja innostuvana ihmisenä joudun kriittisesti tarkastelemaan joka päivä, onko tekemistä liikaa vai sopivasti. Rehellisyys itselle on vaikeinta. Tärkeää on myös luottamus valmentajiin ja valmennustiimiin. Jos ei uskalla olla avoin, on lopputulos erittäin huono.

Luettuani lukuisia urheilijoiden elämäkertoja ja useamman vuoden kokemuksella urheilumaailman sisältä uskallan sanoa, että kokonaisvaltainen hyvinvointi ja terveys vaikuttaa olevan urheilijoiden kohtaamista haasteista suurin, lajista riippumatta. Urheilijana eläminen tai huippu-urheilu ovat eri asia kuin terveys tai terveellinen elämä. Oma hyvinvointi ja terveys ovat viikoittain ja päivittäin ristiriidassa oman kehityksen kanssa. Lyön vetoa, ettei yhtään huippua ole rakennettu ilman kipua. Kipu ja huippu-urheilu kulkevat lähes käsi kädessä. Sama pätee henkisellä puolella. Jos joka kerta jää kotiin, kun väsyttää, jää menestys urheilussa haaveeksi. On häilyvä raja, milloin on aika pysähtyä ja milloin jatkaa eteenpäin. Jos elämä on pelkkää suorittamista, niin silloin enemmin tai myöhemmin uupuminen lienee väistämätöntä.

Jotta emme hukkaa yhtään huippua, on tärkeää, että väsymisestä uskalletaan puhua riittävän aikaisin. Aina ei tarvitse jaksaa. Halusimme tai emme: ihminen ei ole kone, urheilija ei ole kone.