Pelaajan ääni – Paula Auvinen

Julkaisemme tällä palstalle pelaajien kolumneja heidän arjestaan liigajalkapalloilijoina. Tällä kertaa vuorossa on pitkästä loukkaantumisesta kuntoutuvat Kuopion Palloseuran puolustaja Paula Auvinen.

Matto vedettiin jalkojeni alta

Useita vuosia sain pelata ilman merkittäviä loukkaantumisia. Pidin huolta kropastani ja huolehdin fyysisestä harjoittelusta sekä palautumisesta. Muutama vuosi sitten kävi niinkin mukavasti, että pelasin yhden kauden aikana jokaisesta pelistä jokaisen minuutin. Pieniä kolhuja ja venähdyksiä varmasti tuonakin vuonna oli, mutta jokaisen pelin alkaessa olin terve ja valmis pelaamaan 90 minuttia. Tein paljon töitä pallotreenien ohella pelikuntoni eteen: tasapainoharjoittelua, lihasvoimaa sekä hyviä alkuverryttelyjä. Ajattelin terveenä pysymisen olevan itsestään selvää seurausta näistä. Jälkikäteen olen viisaampi sanomaan, että aina tarvitaan myös onnea. Nimittäin polvi rysähti sitten kerralla rikki, ja nyt olen ollut katsomossa yli 1,5 vuotta. Viikon verran pääsin jo maistamaan pelaamista treeneissä, mutta viime kesänä rysähti uudelleen. Tuntui, että matto vedettiin toistamiseen jalkojen alta ja kuntoutus alkoi alusta.

Veikkaan jokaisen pelaajan allekirjoittavan, että pitkät loukkaantumiset ovat todella raskaita. Mielialat kulkevat melkoista vuoristorataa ja tuntuvat valikoituvan aina polven mukaan. Huonona polvipäivänä kaikki ärsyttää ja taas hyvänä polvipäivänä, jos kipua on vähemmän tai pystyy tekemään jotain uutta – elämä hymyilee. Kohtalotovereiden kanssa olemme ihmetelleet, etteivät nämä hyvät ja huonot päivät aina mene edes loogisesti. Huonot hetket osaavat todellakin yllättää. Ensin saatan juosta intervalleja tai treenata kovaa pallon kanssa ja seuraavana päivänä kävellessä voin joutua pysähtymään tai mietin kumpi jalka edellä pääsen portaat alas. Näinä hetkinä on vaikea tuntea olevansa huippu-urheilija. Yhden ruumiinosan muistuttaessa itsestään monissa arkipäivän käänteissä, on riskinä että koko elämä ja identiteetti alkaa pyöriä sen ruumiinosan ympärillä.

Loukkaantuneena on vaikea välttää ulkopuolisuuden kokemuksia

Vaikeaa loukkaantumisissa on myöntää itselleen, ettei pysty samoin asioihin mihin aiemmin on pystynyt tai mitä joukkuelaiset sillä hetkellä tekevät. Siksi alkuvaiheessa pallottomia treenejä oli ajoittain mukavampi tehdä kuntosalilla, jossa mukautuu joukkoon ja tekee samoja juttuja muiden kanssa. Kentän laidalla treenatessa ja samalla joukkueen treenejä seuratessa alkaa herkemmin murehtimaan. Kun katselee muiden pelaamista, niin siinä konkretisoituu se mihin itse ei sillä hetkellä pysty. Huonoimpina hetkinä mielessä häivähtää ajatus, olenko tuolla enää koskaan? Nykyään saan onneksi olla jo harjoituksissa osin mukana. Silti ajoittain koen edelleenkin vaikeana sen hetken, kun muut alkavat pelaamaan ja itsellä omat ohjelmat alkaa.

Toisaalta nautin suunnattomasti siitä, kun vihdoin saan olla edes osittain joukkueen mukana. Tuntuu kuin olisin ollut pitkään yksilöurheilija ja nyt pääsisin palaamaan joukkuelajiin. Meillä on joukkueessa erittäin hyvä joukkuehenki ja ihania persoonia. On vaikea selittää, että siitäkin huolimatta, loukkaantumisen aikana on vaikea välttää jonkinlaista ulkopuolisuutta tai erilaisuutta. Olen huomannut vasta nyt, kun en ole kaikessa mukana, että joukkueen yhteisöllisyys rakentuu paljolti yhdessä tekemällä: yhteiset pelireissut, raskas peli jonka lopussa kaikki olivat poikki, treenit joissa peli ei kulkenut ja sitä päivitellään yhdessä. Näitä kokemuksia ei voi jakaa, kun on ollut itse oman kuntoutuksen parissa. Alkuun ulkopuolisuus saattoi johtua myös uuden roolin hakemisesta, kun ei itsekään oikein tiennyt, mikä rooli on pelaajalla joka ei voi pelata. Joukkue on kuitenkin olemassa pelien ja menestymisen takia.

Intohimoani lajia kohtaan on mahdoton selittää

Oma kuntoutuminen on ollut aika hidasta. Joku toinen saattaisi näiden kuukausien kohdalla jo pelata, mutta itse joudun pelaamista vielä odottelemaan. Välillä tekeminen voi jo ulospäin näyttää yllättävän hyvältä, mutta malttia vielä tarvitaan pelikentälle paluussa. Jokainen odotettu hetki ja huolella tehty korvaava treeni vähentää riskiä uusinta- ja lisävammoille. Omat arvot ovat nyt siinä järjestyksessä, että tärkein tavoite on olla terve ja toisena tavoitteena on pystyä pelaamaan. Onneksi olen päässyt mukaan meidän joukkueen talven hyvään ja motivoivaan meininkiin. Treenataan paljon ja tempo on kova. Täytyy antaa kiitosta valmentajille, sillä harjoittelu on hyvin suunniteltua. Jokaisella harjoituksella on aina tarkoitus sekä pelin kehittymisen että fyysisten ominaisuuksien kehittymisen kanssa. Pelaajilla puolestaan on kova halu kehittyä paremmiksi ja samalla auttaa joukkuetta pelaamaan paremmin. On jännittävää nähdä miten pelit lähtevät rullaamaan, koska meillä on viime vuoden pronssin jälkeen nyt selvästi enemmän paineita. Uskon meidän olevan valmiita paineiden kantamiseen ja kovien pelien voittamiseen.

Pitkään ajattelin että loukkaantumiset ovat vain urheilun varjopuoli, joka on pakko kestää. Ajattelin, että mitään hyvää näistä ei seuraa. Nyt myönnän, että olen jotain myös oppinut. Olen varma, etten enää pidä jalkapalloa tai pelaamista itsestäänselvyytenä. Jos (tai toivottavasti kun) kentälle tänä vuonna palaan, pyrin pelaamaan jokaisen pelin kuin se olisi viimeinen. Jalkapallossa on edelleen jotain liimaa, joka kentälle vetää. Jalkapalloyhteisön sisällä sitä ei koskaan tarvitse selittää, koska kaikki ovat siellä samasta syystä. Mutta yrittäessäni selittää kentälle kaipaamista esimerkiksi perheenjäsenille tai toisen alan opiskelu-/työkavereille, olen ymmärtänyt sen olevan mahdotonta. Vain jalkapalloyhteisö tietää, mitä intohimo lajia kohtaan tarkoittaa. Oma joukkue, vastustajat, junioripelaajat ja kaikki jalkapalloa seuraavat – nauttikaa peleistä.