Pelinavaajat – Fatbardhe Hetemaj

Vuonna 2009 vuoden pakolaisnaiseksi valittu Fatbardhe Hetemaj näkee, että urheilulla on voimaa edistää sopeutumista uuteen yhteiskuntaan. Myös kunnallispolitiikassa vaikuttanut kauppatieteiden maisteri pitää tärkeänä, että lapset oppivat taustasta ja sukupuolesta riippumatta liikkumisen ilon jo pienestä pitäen.

Fatbarde Hetemaj sai vuonna 2009 merkittävän tunnustuksen rasismin vastaisesta työstään pakolaistaustaisena naisena. Miltä Suomi näyttää Hetemajn mielestä nyt, 12 vuotta myöhemmin?

– Suomalainen yhteiskunta on mennyt eteenpäin, monimuotoistunut ja eri ammattipiireissä näkee jo hyvin erilaisia suomalaisia. Toisaalta nähtävissä on edelleen rakenteellista syrjintää, esimerkiksi tiettyihin kielivaatimuksiin liittyen. Rasismi on myös siirtynyt sosiaaliseen mediaan, ja politiikan kielen koventuminen on alkanut näkyä siinä, miten ihmisiin suhtaudutaan. Kaiken kaikkiaan olen silti tyytyväinen kehitykseen, vaikkakin toki muutos saisi olla nopeampaa.

Hetemaj on yrittänyt pitää mielessään, että Suomi oli vielä 1990-luvun alkuun asti maastamuuttomaa. Silloin ihmisiä alkoi tulla myös muualta, ei vain työn tai rakkauden perässä, vaan myös humanitäärisistä syistä.

– Humanitääristen syiden takia muuttaessa integraatiopolku on vähän pidempi. Moni saattaa tänne tullessaan miettiä, että sitten kun sota loppuu, niin me lähdemme pois. Niin vanhempanikin ajattelivat ja toivoivat, että tilanne Kosovossa rauhoittuisi ja voisimme palata kotiin.

Urheilu auttoi sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan

Hetemajn perhe muutti Suomeen vuonna 1992. Joukkuelajit veivät mennessään kaikki perheen lapset: pikkuveljet Perparim sekä Mehmet löysivät jalkapallon ja sisko Fatlume pelasi koripalloa.

– Urheilu ei ollut minulle itsestään selvä valinta, koska olin lapsena aikamoinen lukutoukka. Muistan, että isä oli tosi huolissaan, etten kiinnity mihinkään harrastukseen. Hänelle oli tärkeää, että jokaisella lapsella on jokin harrastus, joka kiinnittää muihin lapsiin ja opettaa liikunnallisia ja sosiaalisia taitoja. Lopulta löysinkin intohimon salibandysta ja pelasin aina aikuisuuden kynnykselle saakka.

Hetemajn perheelle urheilulla onkin ollut valtava merkitys suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisessä.

– Veljeni ovat sanoneet, että ilman urheilua energia ja keskittyminen olisivat voineet suuntautua vääriinkin asioihin. Perheeni on myös saanut valtavasti apua muilta urheiluyhteisön jäseniltä – kerrankin muut joukkueen vanhemmat tekivät enemmän talkootöitä, että meidän isämmekin pystyi osallistumaan ulkomaan turnausmatkalle mukaan.

Vaikka Hetemajn perheessä tyttöjä on kannustettu ja ohjattu urheiluharrastuksen pariin, ei kaikissa perheissä tilanne ole sama.

– Maahanmuuttajataustaisten tyttöjen vähäinen liikunnan harrastaminen selittyy kulttuuritaustoilla. Monissa lähtömaissa tyttöjen ei ole ollut soveliasta ylipäätään harrastaa urheilua, vaan on jääty kotiin esimerkiksi auttamaan äitiä. Tilanteeseen voi liittyä myös pelko-ohjautuvia asenteita, jotka vaikuttavat päätöksentekoon. Saatetaan pelätä, että jotain tapahtuu tai mietitään, missä huivia käyttävä tyttö voi käydä suihkussa.

Hetemajn mukaan tilanteessa voisivat auttaa kulttuuritulkit, jotka selittäisivät, minkä takia on tärkeää liikkua, mitä hyötyjä urheilusta on ja millä tavalla se on turvallista Suomessa.

Hetemaj nostaa esiin myös harrastamisen taloudellisen puolen.

– Jos lapsia on monta, voi harrastamisen taloudellinen kuorma nousta korkeaksi. Tällaisissa tilanteissa voidaan vahingossa suosia poikia ja antaa heidän mennä urheilemaan, sillä se on perinteisemmin totuttu näkemään ”poikien tekemiseksi”.

Vaikka maahanmuuttajataustaisten tyttöjen liikkuminen on monisyinen asia, näkee Hetemaj tärkeäksi liikunnallisen elämäntavan opettamisen. Myös urheiluseurojen on tärkeää madaltaa kynnystä maahanmuuttajataustaisten tyttöjen urheilulle.

– On tärkeää, että lapset oppivat taustasta ja sukupuolesta riippumatta liikkumisen ilon jo pienestä pitäen. Maahan integroituvaa voi auttaa kysymällä reippaasti, millä tavalla teidän kotimaassanne liikutaan, miten voidaan auttaa tai mitä pitäisi tapahtua, että tulisitte mukaan toimintaan. On tärkeää saada tytöt entistä vahvemmin mukaan, eikä jättää 50 % maahantulijoista harrastamisen ulkopuolelle.

– Ensimmäinen askel on tunne siitä, että on aidosti tervetullut mukaan. Silloin voimme sanoa, että peli on ainakin henkisesti avattu kaikille.

Maan kielen ja kulttuurin kunnioittaminen on kaksisuuntainen tie

Hetemajn ollessa mukana politiikassa yksi hänen suurimmista kiinnostuksen kohteistaan oli maahanmuuttajataustaisten ihmisten kielikouluun pääsyn parantaminen.

– Kielen oppiminen ei auta vain työnhaussa vaan ihan koko elämässä. Jos ei opettele kieltä, on vaikeampi päästä pitkällä aikavälillä aidosti sisään yhteiskuntaan. Näen, että tämän tukemiseen pitää olla tarpeeksi palveluita tarjolla, mutta pitää myös itse hakeutua avun piiriin. Suomen kieltä voi opetella, vaikka joka päivä yhden sanan. Tarve ja motivaatio, sitä ei voi kukaan muu sysätä liikkeelle.

Hetemaj kokeekin, että maan kielen ja kulttuurin kunnioittaminen on kaksisuuntainen tie.

– Meidän perheellämme oli alusta asti vahva halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Äitimme sanoi aina, että meidän pitää tehdä kolme kertaa enemmän töitä. Unelmoin sellaisesta Suomesta, jossa kuka tahansa toivotetaan tervetulleeksi. Suomen kielen opettelun suhteen olen kuitenkin vaativa: on tärkeää antaa itsestään jotain, jotta voi myös saada jotain ja päästä aidosti sisälle yhteiskuntaan.

Meidän perheemme sai maahan tullessaan valtavasti apua oululaiselta Marja-Leena Ervastilta, joka teki paljon meidän hyväksemme toimimalla ”ystävänä hädässä” ja tutustuttamalla alueeseen ja paikalliseen kulttuuriin.

– Suomeen sopeutumisessa olemme myös saaneet urheilusta ja liikunnasta valtavasti riemua ja yhteistä iloa. Vaikka meillä ei ollut paljoa rahaa, ovat turnaukset, perheiden yhteiset jännittämiset ja ilon ja riemun hetket olleet sellaista, mitä ei toisaalta voi rahalla ostaakaan.